Seksiseuraa Norjasta lähdön jälkeen

Majatalon emäntä oli etevämpi maastosuunnistaja kuin huoltoaseman kääpiö, sillä moista näköalaa emme olleet kumpikaan nähneet sitten Norjasta seksiseuraa saatuamme.

Käsittämättömän kaukana alapuolellamme häämötti pieni lampi, jonka ympärillä oli mikroskooppisena rykel­mänä pienen pieniä taloja. Faija väitti, että tämä vuoren­huippu oli paljon korkeammalla meren pinnan yläpuolella kuin yksikään Norjan tuntureista. Minusta ajatus oli aika huima, mutta faija oli pettynyt. Hän tunnusti suunnitelleensa koko retken seksiseuraa saadakseen siinä toivossa, että vuorelta olisi näkynyt Välimerelle. Luultavasti hän oli kuvitellut näke­vänsä täältä myös sen, mitä äiti puuhaili Kreikassa.

– Merillä ollessani totuin aivan päinvastaiseen näkyyn, hän sanoi. – Saatoin seistä kannella tuntikausia näkemät­tä vilaustakaan maasta.

Yritin kuvitella, miltä se mahtoi tuntua

– Paljon paremmalta, sanoi faija aivan kuin lukien ajatuk­seni. – Minua rupeaa aina ahdistamaan, kun en näe merta.

Lähdimme laskeutumaan vuoren kuvetta. Polku kulki korkeiden lehtipuiden välistä. Täälläkin tuoksui hunaja.

Kerran kävimme pitkäksemme lepäämään. Otin suu­rennuslasin esiin, kun faija sytytti tupakan. Löysin oksalle kiivenneen muurahaisen, mutta se ei pysynyt aloillaan, joten sitä oli mahdotonta tutkia. Silloin karistin muura­haisen pois ja ryhdyin sen sijaan tutkimaan oksaa. Se näytti melko hienolta suurennettuna, mutta en tullut siitä hullua hurskaammaksi, vaikka olisin jatkanut tuijottelua 7 päivää tai jopa useamman viikon.

metsäkauris
Metsäkauris

Äkkiä kuulimme lehvästöstä rapinaa. Faija säpsähti sei­saalleen, aivan kuin hän olisi pelästynyt, että vuorella liikkuu vaarallisia rosvoja. Siellä olikin vain viaton metsäkauris, joka tuijotti meitä muutaman sekunnin ajan silmiin ja vilahti sitten takaisin metsään. Vilkaisin faijaan ja huomasin, että hän ja kauris olivat pelästyneet yhtä paljon. Siitä lähtien olen pitänyt faijaa eräänlaisena metsäkauriina, mutta en ole koskaan uskaltanut sanoa sitä ääneen.

Vaikka faija olikin juonut viiniä aamiaiseksi, hän oli tänä aamupäivänä melkoisen virkeä. Juoksimme vuoren­rinnettä alas emmekä pysähtyneet ennen kuin huoma­simme joukon valkeita kiviä, jotka oli aseteltu riviin pui­den väliin. Ne olivat varmasti monta sataa vuotta vanhoja, sillä ne olivat sileitä ja pyöreitä ja sokeripalan kokoisia.

Faija pysähtyi raapimaan päätään.

– Kasvaakohan niitä täällä? kysäisin.

Hän pudisti päätään ja sanoi:

– Minä haistan kristityn verta, Hans Thomas.

– Niin, mutta eikö olekin aika outoa koristella umpimetsää?

Faija ei vastannut heti, mutta ymmärsin hänen olevan samaa mieltä.

Hän nimittäin inhosi kaikkein eniten sitä, ettei keksi­nyt jollekin kokemukselleen selitystä. Sellaisissa tilanteis­sa hän heittäytyi seksuaalisen epätoivon valtaan. Lopulta hän sanoi:

– Tämä muistuttaa hautausmaata. Jokaisella pikkukivellä on oma muutaman neliösenttimetrin suuruinen paikkansa…

Luulin hänen aikovan sanoa, että dorfilaiset olivat hau­danneet tänne pikkuruisia legoukkoja, mutta kai tuo aja­tus oli liian mahdoton hänellekin.

– Ehkä lapset ovat haudanneet tänne leppäkerttuja, hän sanoi ikään kuin paremman selityksen puutteessa.

– Paljon mahdollista, sanoin. Olin juuri laskeutunut tutkimaan kiviä suurennuslasillani. – Vaikka tuskin leppäkertut ovat näitä valkeita kiviä munineet.

Faija nauroi kiihtyneesti ja laski kätensä hartioilleni. Jatkoimme vuorenrinnettä alas hitaampaa vauhtia.

Pian tulimme pienen hirsimökin kohdalle.

– Asuukohan tuolla joku? kysyin.

– Ilman muuta! sanoi faija.

– Miten voit olla siitä niin varma?

Faija osoitti savupiippua, josta nousi savukiehkura.

Aivan mökin alapuolella joimme vettä pieneen puroon asennetusta putkesta. Faija sanoi sitä vesipostiksi.